On päiviä, jolloin keskittymiskyky on nollassa. Halu pysytellä rystyset kiinni työnteossa on suuri, mutta jokin keskipakoisvoima heittelee tekstintekijää jatkuvasti pois kovasta ytimestä.
Niin kuin tänään.
Osansa keskittymishaasteisiin lisäävät sähköposti ja Facebook. Yritän yleensä pitää Facebookin pois päältä, kun teen töitä. Tänään sekään ei onnistunut. Sähköpostilaatikkokin on useimmiten auki, koska "eihän sitä koskaan tiedä". Juuri eilen puhuin erään haastateltavani kanssa siitä (täysin haastattelun vierestä), miten jatkuvasti sieltä täältä sinkoilevat ärsykkeet sirpaloittavat työtä. Sen sijaan, että keskittyisi siihen, minkä osaan parhaiten ja mistä haluaa oppia lisää, onkin jatkuvasti reagoimassa ulkoisiin impulsseihin.
Sähköpostiin pitää vastata nyt eikä melkein, koska olisi epäkohteliasta antaa toisen odottaa. Ja jos joku on antautumassa Facebook-keskusteluun, niin tietenkin minä menen mukaan. Haastattelupäivä on laitettava kalenteriin sillä punaisella minuutilla, kun haastateltava vastaa.
Pidemmän päälle sellainen elämä tekee työstä mahdotonta. (Juuri äsken kävin lukemassa postilaatikkooni saapuneen meilin. Tekee mieli vastata, sillä siinä esitettiin kysymys.) Tekeminen kärsii, kun sille ei voi antautua. Jutunteossa on jotain samaa kuin missä tahansa meditaatiossa: jos ei keskity juuri käsillä olevaan hetkeen, kaikki katoaa. Ennen kaikkea luovuus, koko työn käyttöaine, jää jalkoihin.
Että sitä ehkä olisi opittava sulkemaan tarpeettomat ärsykkeet pois tajunnasta silloin kun kirjoittaa, ja varata päivästä aikaa pelkälle sähköposteihin vastailemiselle. Sillä myös sähköpostikirjeenvaihto kärsii, jos toinen osapuoli on vain kolmasosan verran läsnä siinä, mitä tekee.
Loistava idea.
Mutta kyllä minä vastaan ensin siihen sähköpostiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti