Päivän herttainen uutinen tulee Lontoosta: paikallinen kahvila alkaa myydä äidinmaidosta tehtyä jäätelöä. Terveellistä ja ravitsevaa ruokaa, ja ainakin luomumenetelmällä tuotettua! Tuotantoyksiköt ovat varmasti saaneet riittävästi virikkeitä, monipuolista ravintoa ja mahdollisuuden jaloitella vapaasti.
Elleivät sitten satu olemaan pienten lasten äitejä.
perjantai 25. helmikuuta 2011
Hulluudestansa ja -mme
Istuin eilen raitiovaunussa matkalla kotoani keskustaan. Käytävän toisella puolella istui siististi pukeutunut nainen, joka puhui koko matkan ajan. Hänen jatkuva monologinsa ei ollut suunnattu erityisesti kenellekään ja kaikille. Hetken puhetta kuunneltuani ymmärsin, ettei sillä ole päätä saati häntää. Puhe eteni minulle tuntemattomalla assosiaation logiikalla, joka on ollut hänen näkökulmastaan varmasti täysin ymmärrettävää.
Hämäävää puheessa oli se, että sen ainekset olivat varsin järkeviä. Nainen tuntui olevan tietoinen Ilkka Salmen hiljattaisesta ylennyksestä EU-virkaan. Hän pohti sinänsä monelta kantilta Pentti Linkolan ajattelua ja suomi talouspolitikkaa liiasta hölläkätisyydestä, joka johtaa vain finanssikriisiin. Näiden älykkäiden pohdintojen sekaan lomittui ihmeellisiä syytöksiä, talonmiehen herjaamista sekä Patentti- ja rekisterihallitukseen vetoamista.
Jossain vaiheessa saimme kuulla, että joku oli valistanut naista tekemällä skitsofreniadiagnoosin. Nainen itse väitti kuitenkin, ettei hänellä ole skitsofreniaa vaan jonkunlainen laite.
Tuo raitiovaunumatka oli ehkä kiehtovinta, mitä minulle on tällä viikolla tapahtunut. Samassa vaunussa istui siis äärimmäisen älykäs ja aikaansa seuraava ihminen, jonka kognitiivisessa järjestelmässä oli joskus - kenties 1990-luvun laman seurauksena, se toistui puheessa usein - tapahtunut perustavanlaatuinen järkkyminen. Jos joku sanoisi hänelle hänen olevan skitsofreenikko, hän ei sitä hyväksyisi, sillä se ei vastaisi hänen kuvaansa todellisuudesta.
Niinhän kuka tahansa reagoisi. Jos joku kertoisi minulle, että tapani ymmärtää ihmisten välinen kommunikaatio on juuriaan myöten kieroutunut, en uskoisi häntä. Sehän on osa minun maailmankuvaani. Väite todistaisi ainoastaan, että maailma ympärilläni on hullu ja minä niitä ainoita selväjärkisiä tämän ajan keskellä.
Häntä kuunnellessani mieleeni tuli Claes Anderssonin "Hulluudestamme ja hulluudestanne", jonka luin muutama viikko sitten. Kirjassa Andersson ruoskii ankarasti käsityksiä hulluudesta ja mielenterveysongelmista. Hänen mukaansa mielisairaudet ja hulluudet ovat siinä mielessä yhteiskunnan tuotteita, että yhteiskunta luo vallitsevat normit, joiden ulkopuolisia ihmisiä kutsutaan mielisairaiksi tai hulluiksi. Andersson väittää, että tällaisella toiminnalla yhteiskunta yrittää ulkoistaa hulluuden mutta tulee vain todistaneeksi oman hulluutensa.
Mikä on tuon naisen unen logiikan vyöryllä etenevän puheen ja esimerkiksi Pentti Saarikosken Tiarnia-sarjan ero? Samanlainen omalakinen ja keskiverroista karsinoista vapaa, epäpuhdas sana on molempien ytimessä. Silti vain kohtaamani nainen diagnosoidaan skitsofreenikoksi, Saarikoski runoilijaksi.
Ja kun jostakusta puhutaan skitsofreenikkona, unohdetaan, että hän on paljon muutakin. Skitsofrenia on vain yksi osa hänen persoonallisuuttaan, ei jotain, mihin hän identifioituu. Ihmisellä, jolla on skitsofrenia, voi olla paljon muutakin, kuten esimerkiksi akateeminen loppututkinto, Marimekon verhot ja Suomen kattavin täytekynäkokoelma. Yhtä hyvin mikä tahansa noista kelpaisi leimaamaan hänet maisteriksi, design-ihmiseksi tai keräilijäksi. Muuta maailmaa kiinnostaa vain se, että hänellä on skitsofrenia, että hän on skitsofreenikko.
Ja että meillä ei ainakaan ole, me emme ainakaan ole. Minä en missään tapauksessa kärsi mielenterveyden ongelmista. Minulla on kaikki hyvin. Tai ainakin ihan kivasti. Minä olen onnellinen, ja jopa tyytyväinen elämääni. Katso nyt, minähän hymyilen.
Hämäävää puheessa oli se, että sen ainekset olivat varsin järkeviä. Nainen tuntui olevan tietoinen Ilkka Salmen hiljattaisesta ylennyksestä EU-virkaan. Hän pohti sinänsä monelta kantilta Pentti Linkolan ajattelua ja suomi talouspolitikkaa liiasta hölläkätisyydestä, joka johtaa vain finanssikriisiin. Näiden älykkäiden pohdintojen sekaan lomittui ihmeellisiä syytöksiä, talonmiehen herjaamista sekä Patentti- ja rekisterihallitukseen vetoamista.
Jossain vaiheessa saimme kuulla, että joku oli valistanut naista tekemällä skitsofreniadiagnoosin. Nainen itse väitti kuitenkin, ettei hänellä ole skitsofreniaa vaan jonkunlainen laite.
Tuo raitiovaunumatka oli ehkä kiehtovinta, mitä minulle on tällä viikolla tapahtunut. Samassa vaunussa istui siis äärimmäisen älykäs ja aikaansa seuraava ihminen, jonka kognitiivisessa järjestelmässä oli joskus - kenties 1990-luvun laman seurauksena, se toistui puheessa usein - tapahtunut perustavanlaatuinen järkkyminen. Jos joku sanoisi hänelle hänen olevan skitsofreenikko, hän ei sitä hyväksyisi, sillä se ei vastaisi hänen kuvaansa todellisuudesta.
Niinhän kuka tahansa reagoisi. Jos joku kertoisi minulle, että tapani ymmärtää ihmisten välinen kommunikaatio on juuriaan myöten kieroutunut, en uskoisi häntä. Sehän on osa minun maailmankuvaani. Väite todistaisi ainoastaan, että maailma ympärilläni on hullu ja minä niitä ainoita selväjärkisiä tämän ajan keskellä.
Häntä kuunnellessani mieleeni tuli Claes Anderssonin "Hulluudestamme ja hulluudestanne", jonka luin muutama viikko sitten. Kirjassa Andersson ruoskii ankarasti käsityksiä hulluudesta ja mielenterveysongelmista. Hänen mukaansa mielisairaudet ja hulluudet ovat siinä mielessä yhteiskunnan tuotteita, että yhteiskunta luo vallitsevat normit, joiden ulkopuolisia ihmisiä kutsutaan mielisairaiksi tai hulluiksi. Andersson väittää, että tällaisella toiminnalla yhteiskunta yrittää ulkoistaa hulluuden mutta tulee vain todistaneeksi oman hulluutensa.
Mikä on tuon naisen unen logiikan vyöryllä etenevän puheen ja esimerkiksi Pentti Saarikosken Tiarnia-sarjan ero? Samanlainen omalakinen ja keskiverroista karsinoista vapaa, epäpuhdas sana on molempien ytimessä. Silti vain kohtaamani nainen diagnosoidaan skitsofreenikoksi, Saarikoski runoilijaksi.
Ja kun jostakusta puhutaan skitsofreenikkona, unohdetaan, että hän on paljon muutakin. Skitsofrenia on vain yksi osa hänen persoonallisuuttaan, ei jotain, mihin hän identifioituu. Ihmisellä, jolla on skitsofrenia, voi olla paljon muutakin, kuten esimerkiksi akateeminen loppututkinto, Marimekon verhot ja Suomen kattavin täytekynäkokoelma. Yhtä hyvin mikä tahansa noista kelpaisi leimaamaan hänet maisteriksi, design-ihmiseksi tai keräilijäksi. Muuta maailmaa kiinnostaa vain se, että hänellä on skitsofrenia, että hän on skitsofreenikko.
Ja että meillä ei ainakaan ole, me emme ainakaan ole. Minä en missään tapauksessa kärsi mielenterveyden ongelmista. Minulla on kaikki hyvin. Tai ainakin ihan kivasti. Minä olen onnellinen, ja jopa tyytyväinen elämääni. Katso nyt, minähän hymyilen.
torstai 17. helmikuuta 2011
Kun keskittyminen ei riitä
On päiviä, jolloin keskittymiskyky on nollassa. Halu pysytellä rystyset kiinni työnteossa on suuri, mutta jokin keskipakoisvoima heittelee tekstintekijää jatkuvasti pois kovasta ytimestä.
Niin kuin tänään.
Osansa keskittymishaasteisiin lisäävät sähköposti ja Facebook. Yritän yleensä pitää Facebookin pois päältä, kun teen töitä. Tänään sekään ei onnistunut. Sähköpostilaatikkokin on useimmiten auki, koska "eihän sitä koskaan tiedä". Juuri eilen puhuin erään haastateltavani kanssa siitä (täysin haastattelun vierestä), miten jatkuvasti sieltä täältä sinkoilevat ärsykkeet sirpaloittavat työtä. Sen sijaan, että keskittyisi siihen, minkä osaan parhaiten ja mistä haluaa oppia lisää, onkin jatkuvasti reagoimassa ulkoisiin impulsseihin.
Sähköpostiin pitää vastata nyt eikä melkein, koska olisi epäkohteliasta antaa toisen odottaa. Ja jos joku on antautumassa Facebook-keskusteluun, niin tietenkin minä menen mukaan. Haastattelupäivä on laitettava kalenteriin sillä punaisella minuutilla, kun haastateltava vastaa.
Pidemmän päälle sellainen elämä tekee työstä mahdotonta. (Juuri äsken kävin lukemassa postilaatikkooni saapuneen meilin. Tekee mieli vastata, sillä siinä esitettiin kysymys.) Tekeminen kärsii, kun sille ei voi antautua. Jutunteossa on jotain samaa kuin missä tahansa meditaatiossa: jos ei keskity juuri käsillä olevaan hetkeen, kaikki katoaa. Ennen kaikkea luovuus, koko työn käyttöaine, jää jalkoihin.
Että sitä ehkä olisi opittava sulkemaan tarpeettomat ärsykkeet pois tajunnasta silloin kun kirjoittaa, ja varata päivästä aikaa pelkälle sähköposteihin vastailemiselle. Sillä myös sähköpostikirjeenvaihto kärsii, jos toinen osapuoli on vain kolmasosan verran läsnä siinä, mitä tekee.
Loistava idea.
Mutta kyllä minä vastaan ensin siihen sähköpostiin.
Niin kuin tänään.
Osansa keskittymishaasteisiin lisäävät sähköposti ja Facebook. Yritän yleensä pitää Facebookin pois päältä, kun teen töitä. Tänään sekään ei onnistunut. Sähköpostilaatikkokin on useimmiten auki, koska "eihän sitä koskaan tiedä". Juuri eilen puhuin erään haastateltavani kanssa siitä (täysin haastattelun vierestä), miten jatkuvasti sieltä täältä sinkoilevat ärsykkeet sirpaloittavat työtä. Sen sijaan, että keskittyisi siihen, minkä osaan parhaiten ja mistä haluaa oppia lisää, onkin jatkuvasti reagoimassa ulkoisiin impulsseihin.
Sähköpostiin pitää vastata nyt eikä melkein, koska olisi epäkohteliasta antaa toisen odottaa. Ja jos joku on antautumassa Facebook-keskusteluun, niin tietenkin minä menen mukaan. Haastattelupäivä on laitettava kalenteriin sillä punaisella minuutilla, kun haastateltava vastaa.
Pidemmän päälle sellainen elämä tekee työstä mahdotonta. (Juuri äsken kävin lukemassa postilaatikkooni saapuneen meilin. Tekee mieli vastata, sillä siinä esitettiin kysymys.) Tekeminen kärsii, kun sille ei voi antautua. Jutunteossa on jotain samaa kuin missä tahansa meditaatiossa: jos ei keskity juuri käsillä olevaan hetkeen, kaikki katoaa. Ennen kaikkea luovuus, koko työn käyttöaine, jää jalkoihin.
Että sitä ehkä olisi opittava sulkemaan tarpeettomat ärsykkeet pois tajunnasta silloin kun kirjoittaa, ja varata päivästä aikaa pelkälle sähköposteihin vastailemiselle. Sillä myös sähköpostikirjeenvaihto kärsii, jos toinen osapuoli on vain kolmasosan verran läsnä siinä, mitä tekee.
Loistava idea.
Mutta kyllä minä vastaan ensin siihen sähköpostiin.
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Selkoa politiikasta
Tämän kevään yksi hauskimmista työkeikoista oli Helsingin Vihreiden selkokielinen vaaliohjelma. Se on nyt verkossa luettavissa, myöhemmin tulee vielä printtiversio.
Työ oli haastavaa, sillä poliittinen kieli ei ole helppoa. Se sisältää yllättävän paljon ehdollisia lauseita, vaikka toisaalla esitetäänkin kovin yksiselitteisiä vaatimuksia. Toisaalta kielen yksinkertaistaminen voi antaa puolueesta populistisen kuvan.
Päädyin kuitenkin toteamaan, että vaaliviestinnässä selkeys on valttia. Vaaliohjelman pitää olla napakka ja asiaan pureutuva. Se ei saa leikkiä olevansa yhtään sen syvällisempi paperi kuin se on. Tarkemmat perustelut voi lukea muualta.
Vaaliohjelman pitää kertoa ytimekkäästi, mitä mieltä puolue on asioista. Se on osa poliittista kuluttajansuojaa. Äänestäjä näkee nopeasti, millaisia lippuja tämä ryhmä heiluttaa. Kun hän haluaa oppia enemmän ajattelun taustoista, hän jatkaa eteenpäin verkkosivuilla, tarkkailee puolueen kansanedustajien eduskuntakäyttäytymistä ja istuu korva/silmä kovana radion/television vaalikeskustelujen äärellä.
Sanottakoon tässä, että tulen äänestämään tänä keväänä vihreää naista, Zahra Abdullaa. Zahrankin sivuille saadaan pian selkokielistä tekstiä.
Ja vaikka itse sanonkin: ottakaa oppia, muut puolueet!
Työ oli haastavaa, sillä poliittinen kieli ei ole helppoa. Se sisältää yllättävän paljon ehdollisia lauseita, vaikka toisaalla esitetäänkin kovin yksiselitteisiä vaatimuksia. Toisaalta kielen yksinkertaistaminen voi antaa puolueesta populistisen kuvan.
Päädyin kuitenkin toteamaan, että vaaliviestinnässä selkeys on valttia. Vaaliohjelman pitää olla napakka ja asiaan pureutuva. Se ei saa leikkiä olevansa yhtään sen syvällisempi paperi kuin se on. Tarkemmat perustelut voi lukea muualta.
Vaaliohjelman pitää kertoa ytimekkäästi, mitä mieltä puolue on asioista. Se on osa poliittista kuluttajansuojaa. Äänestäjä näkee nopeasti, millaisia lippuja tämä ryhmä heiluttaa. Kun hän haluaa oppia enemmän ajattelun taustoista, hän jatkaa eteenpäin verkkosivuilla, tarkkailee puolueen kansanedustajien eduskuntakäyttäytymistä ja istuu korva/silmä kovana radion/television vaalikeskustelujen äärellä.
Sanottakoon tässä, että tulen äänestämään tänä keväänä vihreää naista, Zahra Abdullaa. Zahrankin sivuille saadaan pian selkokielistä tekstiä.
Ja vaikka itse sanonkin: ottakaa oppia, muut puolueet!
maanantai 14. helmikuuta 2011
Päivän oikea hyvä uutinen
Löytyihän se ystävänpäivän hyvä uutinen. Kettuki on valinnut Jukka-Pekka Levyn vuoden kehitysvammaiseksi taiteilijaksi. Levy asuu ja työskentelee Kirsikodissa Lieksassa.
Suuresti onnea!
Suuresti onnea!
Päivän hyvä uutinen
Ja tämä ei ole mikään uutinen, vaan blogi. Se on Hesarin blogi. Se on hyvä blogi. Sama ihminen blogittaa Suomen Kuvalehdessä. Hesarin on mielestäni parempi.
Mutta on se niin kivaa, kun joku sanoo asioita suoraan. Ja vieläpä oikein.
Mutta on se niin kivaa, kun joku sanoo asioita suoraan. Ja vieläpä oikein.
Herman viihtyisi meillä
Vietin lauantain ja sunnuntain ilman verkkoyhteyttä. Siis ilman Facebookia, ilman tätä blogia, ilman sähköpostilaatikkoja, ilman nettiuutisia. Ilman yhtään mitään. Suosittelen sitä kaikille ja eläisin loppuelämäni siten, ellei se olisi hienoisessa ristiriidassa valitsemani ammatin kanssa.
Sunnuntaiaamuna lojuin kotona ja kuuntelin radioliturgiaa Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkosta Espoon Tapiolasta, jossa minut on muuten liitetty ortodoksiseen kirkkoon ja kohta vuosi sitten avioliiton mysteerioon. Liturgiassa muuten laulettiin upea romanialainen "Pyhä Jumala" -hymni, joka on päätynyt Taizén laulukirjaan ja jota olen itse laulanut Taizé-messussa - siis luterilaisessa kirkossa! Oli hauskaa huomata, että tunnistaminen voi toimia myös tähän suuntaan. Ettei luterilaisiin palveluksiin säännöllisesti osallistuva ortodoksi vain bongaa pääsiäistropareita ja muita itäisyyksiä, vaan että lännestä tuttu voikin tulla idässä vastaan!
Kuoron ohjelmistoon myös kuului kirkon nimikkopyhälle pyhittäjä Herman Alaskalaiselle omistettu tropari, jossa Herman saa mm. seuraavia epiteettejä: "Pohjolan erämaan kilvoittelija / ja koko maailman armoitettu esirukoilija. / Oikean uskon opettaja / ja hurskauteen hyvä johdattaja." Herman toimi aktiivisesti Alaskassa ennen kuin Yhdysvallat ja Venäjä alkoivat käydä geopoliittista kiistaa tuosta strategisesti merkittävästä ja, kuten myöhemmin havaittiin, öljypitoisesta alueesta. Hermanin aikaan Alaska oli kuitenkin venäläisomistuksessa. Ankaran kaavan mukaan kilvoitellut pyhittäjäisä pisti pystyyn luostareita ja pyrki eräänlaiseen perinteisen alaskalaisen uskonnollisuuden ja kristinuskon vuoropuheluun.
Kuunteluhetkeäni eivät siivittäneet kuitenkaan uskontodialogiset mietteet tai hääherkistykset. Mietin, että raakoihin viimoihin tottunut nöyrä kilvoittelija olisi viihtynyt asunnossamme erityisen hyvin. Meillä näet vetää.
Sotienvälisenä aikana rakennetun talon eristeet falskaavat kuin viimeistä päivää. Ikkunalauta on jääkylmä, etenkin näillä kirkuvilla pakkasilla. Lattianrajassa tuulee. Sänkyyn pitää sonnustautua tuplavillasukin ja villatakein. Mietin jo pitkiä kalsareitakin yöhousujen alle.
Toisaallakin Herman tuli mieleen. Luin kampaajalla käydessäni Glorian joulunumerosta Eeva-Kaarina Arosen journalistisesti loistavaa Kenneth Greven, Kansallisbaletin taiteellisen johtajan, henkilökuvaa. Haastattelusta jäi mieleen Greven lause: "Tuote on tärkein." Tuotteella hän tarkoitti ilmeisesti baletin tekemiä (tuottamia?) produktioita.
Kyllä, minä ymmärrän, että balettitanssijat eivät elä Pyhästä Hengestä. Kyllä, minä tiedän, että Kansallisoopperan pyörittäminen vaatii raudanlujaa taloushallintoa ja ihan silkkaa voittoa tuottavaa toimintaa.
Silti soisin, että taiteellinen johtaja lakkaisi puhumasta baleteistaan tuotteina. Silloinhan minä katsojana olisin silkka kuluttaja, joka ostaa tuotteen ja on siihen tyytyväinen tai ei. Jos ei, kuluttaja on hyvä, marssii baletin toimistoon ja valittaa. Ei käy. Parempi tuote. Tämä vaihtoon.
Toivoisin, että Greve näkee tanssijoidensa tuotteet myös taiteena, joka kenties viihdyttää, puhuttelee ja muuttaa katsojia. Ehkä Herman tai vielä joku suurempi voisi mennä Kansallisoopperaan ja, jos nyt ei aivan kaataa rahanvaihtajien pöytiä, niin laittaa ne sinne, minne ne kuuluvatkin. Ja muistuttaa, että balettiesityksen tai minkä tahansa taideteoksen (-tuotteen?) hinta ja tuotto eivät ole kuin yhtä kuin sen arvo.
Sunnuntaiaamuna lojuin kotona ja kuuntelin radioliturgiaa Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkosta Espoon Tapiolasta, jossa minut on muuten liitetty ortodoksiseen kirkkoon ja kohta vuosi sitten avioliiton mysteerioon. Liturgiassa muuten laulettiin upea romanialainen "Pyhä Jumala" -hymni, joka on päätynyt Taizén laulukirjaan ja jota olen itse laulanut Taizé-messussa - siis luterilaisessa kirkossa! Oli hauskaa huomata, että tunnistaminen voi toimia myös tähän suuntaan. Ettei luterilaisiin palveluksiin säännöllisesti osallistuva ortodoksi vain bongaa pääsiäistropareita ja muita itäisyyksiä, vaan että lännestä tuttu voikin tulla idässä vastaan!
Kuoron ohjelmistoon myös kuului kirkon nimikkopyhälle pyhittäjä Herman Alaskalaiselle omistettu tropari, jossa Herman saa mm. seuraavia epiteettejä: "Pohjolan erämaan kilvoittelija / ja koko maailman armoitettu esirukoilija. / Oikean uskon opettaja / ja hurskauteen hyvä johdattaja." Herman toimi aktiivisesti Alaskassa ennen kuin Yhdysvallat ja Venäjä alkoivat käydä geopoliittista kiistaa tuosta strategisesti merkittävästä ja, kuten myöhemmin havaittiin, öljypitoisesta alueesta. Hermanin aikaan Alaska oli kuitenkin venäläisomistuksessa. Ankaran kaavan mukaan kilvoitellut pyhittäjäisä pisti pystyyn luostareita ja pyrki eräänlaiseen perinteisen alaskalaisen uskonnollisuuden ja kristinuskon vuoropuheluun.
Kuunteluhetkeäni eivät siivittäneet kuitenkaan uskontodialogiset mietteet tai hääherkistykset. Mietin, että raakoihin viimoihin tottunut nöyrä kilvoittelija olisi viihtynyt asunnossamme erityisen hyvin. Meillä näet vetää.
Sotienvälisenä aikana rakennetun talon eristeet falskaavat kuin viimeistä päivää. Ikkunalauta on jääkylmä, etenkin näillä kirkuvilla pakkasilla. Lattianrajassa tuulee. Sänkyyn pitää sonnustautua tuplavillasukin ja villatakein. Mietin jo pitkiä kalsareitakin yöhousujen alle.
Toisaallakin Herman tuli mieleen. Luin kampaajalla käydessäni Glorian joulunumerosta Eeva-Kaarina Arosen journalistisesti loistavaa Kenneth Greven, Kansallisbaletin taiteellisen johtajan, henkilökuvaa. Haastattelusta jäi mieleen Greven lause: "Tuote on tärkein." Tuotteella hän tarkoitti ilmeisesti baletin tekemiä (tuottamia?) produktioita.
Kyllä, minä ymmärrän, että balettitanssijat eivät elä Pyhästä Hengestä. Kyllä, minä tiedän, että Kansallisoopperan pyörittäminen vaatii raudanlujaa taloushallintoa ja ihan silkkaa voittoa tuottavaa toimintaa.
Silti soisin, että taiteellinen johtaja lakkaisi puhumasta baleteistaan tuotteina. Silloinhan minä katsojana olisin silkka kuluttaja, joka ostaa tuotteen ja on siihen tyytyväinen tai ei. Jos ei, kuluttaja on hyvä, marssii baletin toimistoon ja valittaa. Ei käy. Parempi tuote. Tämä vaihtoon.
Toivoisin, että Greve näkee tanssijoidensa tuotteet myös taiteena, joka kenties viihdyttää, puhuttelee ja muuttaa katsojia. Ehkä Herman tai vielä joku suurempi voisi mennä Kansallisoopperaan ja, jos nyt ei aivan kaataa rahanvaihtajien pöytiä, niin laittaa ne sinne, minne ne kuuluvatkin. Ja muistuttaa, että balettiesityksen tai minkä tahansa taideteoksen (-tuotteen?) hinta ja tuotto eivät ole kuin yhtä kuin sen arvo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)