Hulluudestansa ja -mme

Istuin eilen raitiovaunussa matkalla kotoani keskustaan. Käytävän toisella puolella istui siististi pukeutunut nainen, joka puhui koko matkan ajan. Hänen jatkuva monologinsa ei ollut suunnattu erityisesti kenellekään ja kaikille. Hetken puhetta kuunneltuani ymmärsin, ettei sillä ole päätä saati häntää. Puhe eteni minulle tuntemattomalla assosiaation logiikalla, joka on ollut hänen näkökulmastaan varmasti täysin ymmärrettävää.

Hämäävää puheessa oli se, että sen ainekset olivat varsin järkeviä. Nainen tuntui olevan tietoinen Ilkka Salmen hiljattaisesta ylennyksestä EU-virkaan. Hän pohti sinänsä monelta kantilta Pentti Linkolan ajattelua ja suomi talouspolitikkaa liiasta hölläkätisyydestä, joka johtaa vain finanssikriisiin. Näiden älykkäiden pohdintojen sekaan lomittui ihmeellisiä syytöksiä, talonmiehen herjaamista sekä Patentti- ja rekisterihallitukseen vetoamista.

Jossain vaiheessa saimme kuulla, että joku oli valistanut naista tekemällä skitsofreniadiagnoosin. Nainen itse väitti kuitenkin, ettei hänellä ole skitsofreniaa vaan jonkunlainen laite.

Tuo raitiovaunumatka oli ehkä kiehtovinta, mitä minulle on tällä viikolla tapahtunut. Samassa vaunussa istui siis äärimmäisen älykäs ja aikaansa seuraava ihminen, jonka kognitiivisessa järjestelmässä oli joskus - kenties 1990-luvun laman seurauksena, se toistui puheessa usein - tapahtunut perustavanlaatuinen järkkyminen. Jos joku sanoisi hänelle hänen olevan skitsofreenikko, hän ei sitä hyväksyisi, sillä se ei vastaisi hänen kuvaansa todellisuudesta.

Niinhän kuka tahansa reagoisi. Jos joku kertoisi minulle, että tapani ymmärtää ihmisten välinen kommunikaatio on juuriaan myöten kieroutunut, en uskoisi häntä. Sehän on osa minun maailmankuvaani. Väite todistaisi ainoastaan, että maailma ympärilläni on hullu ja minä niitä ainoita selväjärkisiä tämän ajan keskellä.

Häntä kuunnellessani mieleeni tuli Claes Anderssonin "Hulluudestamme ja hulluudestanne", jonka luin muutama viikko sitten. Kirjassa Andersson ruoskii ankarasti käsityksiä hulluudesta ja mielenterveysongelmista. Hänen mukaansa mielisairaudet ja hulluudet ovat siinä mielessä yhteiskunnan tuotteita, että yhteiskunta luo vallitsevat normit, joiden ulkopuolisia ihmisiä kutsutaan mielisairaiksi tai hulluiksi. Andersson väittää, että tällaisella toiminnalla yhteiskunta yrittää ulkoistaa hulluuden mutta tulee vain todistaneeksi oman hulluutensa.

Mikä on tuon naisen unen logiikan vyöryllä etenevän puheen ja esimerkiksi Pentti Saarikosken Tiarnia-sarjan ero? Samanlainen omalakinen ja keskiverroista karsinoista vapaa, epäpuhdas sana on molempien ytimessä. Silti vain kohtaamani nainen diagnosoidaan skitsofreenikoksi, Saarikoski runoilijaksi.

Ja kun jostakusta puhutaan skitsofreenikkona, unohdetaan, että hän on paljon muutakin. Skitsofrenia on vain yksi osa hänen persoonallisuuttaan, ei jotain, mihin hän identifioituu. Ihmisellä, jolla on skitsofrenia, voi olla paljon muutakin, kuten esimerkiksi akateeminen loppututkinto, Marimekon verhot ja Suomen kattavin täytekynäkokoelma. Yhtä hyvin mikä tahansa noista kelpaisi leimaamaan hänet maisteriksi, design-ihmiseksi tai keräilijäksi. Muuta maailmaa kiinnostaa vain se, että hänellä on skitsofrenia, että hän on skitsofreenikko.

Ja että meillä ei ainakaan ole, me emme ainakaan ole. Minä en missään tapauksessa kärsi mielenterveyden ongelmista. Minulla on kaikki hyvin. Tai ainakin ihan kivasti. Minä olen onnellinen, ja jopa tyytyväinen elämääni. Katso nyt, minähän hymyilen.