Päivän herttainen uutinen tulee Lontoosta: paikallinen kahvila alkaa myydä äidinmaidosta tehtyä jäätelöä. Terveellistä ja ravitsevaa ruokaa, ja ainakin luomumenetelmällä tuotettua! Tuotantoyksiköt ovat varmasti saaneet riittävästi virikkeitä, monipuolista ravintoa ja mahdollisuuden jaloitella vapaasti.
Elleivät sitten satu olemaan pienten lasten äitejä.
perjantai 25. helmikuuta 2011
Hulluudestansa ja -mme
Istuin eilen raitiovaunussa matkalla kotoani keskustaan. Käytävän toisella puolella istui siististi pukeutunut nainen, joka puhui koko matkan ajan. Hänen jatkuva monologinsa ei ollut suunnattu erityisesti kenellekään ja kaikille. Hetken puhetta kuunneltuani ymmärsin, ettei sillä ole päätä saati häntää. Puhe eteni minulle tuntemattomalla assosiaation logiikalla, joka on ollut hänen näkökulmastaan varmasti täysin ymmärrettävää.
Hämäävää puheessa oli se, että sen ainekset olivat varsin järkeviä. Nainen tuntui olevan tietoinen Ilkka Salmen hiljattaisesta ylennyksestä EU-virkaan. Hän pohti sinänsä monelta kantilta Pentti Linkolan ajattelua ja suomi talouspolitikkaa liiasta hölläkätisyydestä, joka johtaa vain finanssikriisiin. Näiden älykkäiden pohdintojen sekaan lomittui ihmeellisiä syytöksiä, talonmiehen herjaamista sekä Patentti- ja rekisterihallitukseen vetoamista.
Jossain vaiheessa saimme kuulla, että joku oli valistanut naista tekemällä skitsofreniadiagnoosin. Nainen itse väitti kuitenkin, ettei hänellä ole skitsofreniaa vaan jonkunlainen laite.
Tuo raitiovaunumatka oli ehkä kiehtovinta, mitä minulle on tällä viikolla tapahtunut. Samassa vaunussa istui siis äärimmäisen älykäs ja aikaansa seuraava ihminen, jonka kognitiivisessa järjestelmässä oli joskus - kenties 1990-luvun laman seurauksena, se toistui puheessa usein - tapahtunut perustavanlaatuinen järkkyminen. Jos joku sanoisi hänelle hänen olevan skitsofreenikko, hän ei sitä hyväksyisi, sillä se ei vastaisi hänen kuvaansa todellisuudesta.
Niinhän kuka tahansa reagoisi. Jos joku kertoisi minulle, että tapani ymmärtää ihmisten välinen kommunikaatio on juuriaan myöten kieroutunut, en uskoisi häntä. Sehän on osa minun maailmankuvaani. Väite todistaisi ainoastaan, että maailma ympärilläni on hullu ja minä niitä ainoita selväjärkisiä tämän ajan keskellä.
Häntä kuunnellessani mieleeni tuli Claes Anderssonin "Hulluudestamme ja hulluudestanne", jonka luin muutama viikko sitten. Kirjassa Andersson ruoskii ankarasti käsityksiä hulluudesta ja mielenterveysongelmista. Hänen mukaansa mielisairaudet ja hulluudet ovat siinä mielessä yhteiskunnan tuotteita, että yhteiskunta luo vallitsevat normit, joiden ulkopuolisia ihmisiä kutsutaan mielisairaiksi tai hulluiksi. Andersson väittää, että tällaisella toiminnalla yhteiskunta yrittää ulkoistaa hulluuden mutta tulee vain todistaneeksi oman hulluutensa.
Mikä on tuon naisen unen logiikan vyöryllä etenevän puheen ja esimerkiksi Pentti Saarikosken Tiarnia-sarjan ero? Samanlainen omalakinen ja keskiverroista karsinoista vapaa, epäpuhdas sana on molempien ytimessä. Silti vain kohtaamani nainen diagnosoidaan skitsofreenikoksi, Saarikoski runoilijaksi.
Ja kun jostakusta puhutaan skitsofreenikkona, unohdetaan, että hän on paljon muutakin. Skitsofrenia on vain yksi osa hänen persoonallisuuttaan, ei jotain, mihin hän identifioituu. Ihmisellä, jolla on skitsofrenia, voi olla paljon muutakin, kuten esimerkiksi akateeminen loppututkinto, Marimekon verhot ja Suomen kattavin täytekynäkokoelma. Yhtä hyvin mikä tahansa noista kelpaisi leimaamaan hänet maisteriksi, design-ihmiseksi tai keräilijäksi. Muuta maailmaa kiinnostaa vain se, että hänellä on skitsofrenia, että hän on skitsofreenikko.
Ja että meillä ei ainakaan ole, me emme ainakaan ole. Minä en missään tapauksessa kärsi mielenterveyden ongelmista. Minulla on kaikki hyvin. Tai ainakin ihan kivasti. Minä olen onnellinen, ja jopa tyytyväinen elämääni. Katso nyt, minähän hymyilen.
Hämäävää puheessa oli se, että sen ainekset olivat varsin järkeviä. Nainen tuntui olevan tietoinen Ilkka Salmen hiljattaisesta ylennyksestä EU-virkaan. Hän pohti sinänsä monelta kantilta Pentti Linkolan ajattelua ja suomi talouspolitikkaa liiasta hölläkätisyydestä, joka johtaa vain finanssikriisiin. Näiden älykkäiden pohdintojen sekaan lomittui ihmeellisiä syytöksiä, talonmiehen herjaamista sekä Patentti- ja rekisterihallitukseen vetoamista.
Jossain vaiheessa saimme kuulla, että joku oli valistanut naista tekemällä skitsofreniadiagnoosin. Nainen itse väitti kuitenkin, ettei hänellä ole skitsofreniaa vaan jonkunlainen laite.
Tuo raitiovaunumatka oli ehkä kiehtovinta, mitä minulle on tällä viikolla tapahtunut. Samassa vaunussa istui siis äärimmäisen älykäs ja aikaansa seuraava ihminen, jonka kognitiivisessa järjestelmässä oli joskus - kenties 1990-luvun laman seurauksena, se toistui puheessa usein - tapahtunut perustavanlaatuinen järkkyminen. Jos joku sanoisi hänelle hänen olevan skitsofreenikko, hän ei sitä hyväksyisi, sillä se ei vastaisi hänen kuvaansa todellisuudesta.
Niinhän kuka tahansa reagoisi. Jos joku kertoisi minulle, että tapani ymmärtää ihmisten välinen kommunikaatio on juuriaan myöten kieroutunut, en uskoisi häntä. Sehän on osa minun maailmankuvaani. Väite todistaisi ainoastaan, että maailma ympärilläni on hullu ja minä niitä ainoita selväjärkisiä tämän ajan keskellä.
Häntä kuunnellessani mieleeni tuli Claes Anderssonin "Hulluudestamme ja hulluudestanne", jonka luin muutama viikko sitten. Kirjassa Andersson ruoskii ankarasti käsityksiä hulluudesta ja mielenterveysongelmista. Hänen mukaansa mielisairaudet ja hulluudet ovat siinä mielessä yhteiskunnan tuotteita, että yhteiskunta luo vallitsevat normit, joiden ulkopuolisia ihmisiä kutsutaan mielisairaiksi tai hulluiksi. Andersson väittää, että tällaisella toiminnalla yhteiskunta yrittää ulkoistaa hulluuden mutta tulee vain todistaneeksi oman hulluutensa.
Mikä on tuon naisen unen logiikan vyöryllä etenevän puheen ja esimerkiksi Pentti Saarikosken Tiarnia-sarjan ero? Samanlainen omalakinen ja keskiverroista karsinoista vapaa, epäpuhdas sana on molempien ytimessä. Silti vain kohtaamani nainen diagnosoidaan skitsofreenikoksi, Saarikoski runoilijaksi.
Ja kun jostakusta puhutaan skitsofreenikkona, unohdetaan, että hän on paljon muutakin. Skitsofrenia on vain yksi osa hänen persoonallisuuttaan, ei jotain, mihin hän identifioituu. Ihmisellä, jolla on skitsofrenia, voi olla paljon muutakin, kuten esimerkiksi akateeminen loppututkinto, Marimekon verhot ja Suomen kattavin täytekynäkokoelma. Yhtä hyvin mikä tahansa noista kelpaisi leimaamaan hänet maisteriksi, design-ihmiseksi tai keräilijäksi. Muuta maailmaa kiinnostaa vain se, että hänellä on skitsofrenia, että hän on skitsofreenikko.
Ja että meillä ei ainakaan ole, me emme ainakaan ole. Minä en missään tapauksessa kärsi mielenterveyden ongelmista. Minulla on kaikki hyvin. Tai ainakin ihan kivasti. Minä olen onnellinen, ja jopa tyytyväinen elämääni. Katso nyt, minähän hymyilen.
torstai 17. helmikuuta 2011
Kun keskittyminen ei riitä
On päiviä, jolloin keskittymiskyky on nollassa. Halu pysytellä rystyset kiinni työnteossa on suuri, mutta jokin keskipakoisvoima heittelee tekstintekijää jatkuvasti pois kovasta ytimestä.
Niin kuin tänään.
Osansa keskittymishaasteisiin lisäävät sähköposti ja Facebook. Yritän yleensä pitää Facebookin pois päältä, kun teen töitä. Tänään sekään ei onnistunut. Sähköpostilaatikkokin on useimmiten auki, koska "eihän sitä koskaan tiedä". Juuri eilen puhuin erään haastateltavani kanssa siitä (täysin haastattelun vierestä), miten jatkuvasti sieltä täältä sinkoilevat ärsykkeet sirpaloittavat työtä. Sen sijaan, että keskittyisi siihen, minkä osaan parhaiten ja mistä haluaa oppia lisää, onkin jatkuvasti reagoimassa ulkoisiin impulsseihin.
Sähköpostiin pitää vastata nyt eikä melkein, koska olisi epäkohteliasta antaa toisen odottaa. Ja jos joku on antautumassa Facebook-keskusteluun, niin tietenkin minä menen mukaan. Haastattelupäivä on laitettava kalenteriin sillä punaisella minuutilla, kun haastateltava vastaa.
Pidemmän päälle sellainen elämä tekee työstä mahdotonta. (Juuri äsken kävin lukemassa postilaatikkooni saapuneen meilin. Tekee mieli vastata, sillä siinä esitettiin kysymys.) Tekeminen kärsii, kun sille ei voi antautua. Jutunteossa on jotain samaa kuin missä tahansa meditaatiossa: jos ei keskity juuri käsillä olevaan hetkeen, kaikki katoaa. Ennen kaikkea luovuus, koko työn käyttöaine, jää jalkoihin.
Että sitä ehkä olisi opittava sulkemaan tarpeettomat ärsykkeet pois tajunnasta silloin kun kirjoittaa, ja varata päivästä aikaa pelkälle sähköposteihin vastailemiselle. Sillä myös sähköpostikirjeenvaihto kärsii, jos toinen osapuoli on vain kolmasosan verran läsnä siinä, mitä tekee.
Loistava idea.
Mutta kyllä minä vastaan ensin siihen sähköpostiin.
Niin kuin tänään.
Osansa keskittymishaasteisiin lisäävät sähköposti ja Facebook. Yritän yleensä pitää Facebookin pois päältä, kun teen töitä. Tänään sekään ei onnistunut. Sähköpostilaatikkokin on useimmiten auki, koska "eihän sitä koskaan tiedä". Juuri eilen puhuin erään haastateltavani kanssa siitä (täysin haastattelun vierestä), miten jatkuvasti sieltä täältä sinkoilevat ärsykkeet sirpaloittavat työtä. Sen sijaan, että keskittyisi siihen, minkä osaan parhaiten ja mistä haluaa oppia lisää, onkin jatkuvasti reagoimassa ulkoisiin impulsseihin.
Sähköpostiin pitää vastata nyt eikä melkein, koska olisi epäkohteliasta antaa toisen odottaa. Ja jos joku on antautumassa Facebook-keskusteluun, niin tietenkin minä menen mukaan. Haastattelupäivä on laitettava kalenteriin sillä punaisella minuutilla, kun haastateltava vastaa.
Pidemmän päälle sellainen elämä tekee työstä mahdotonta. (Juuri äsken kävin lukemassa postilaatikkooni saapuneen meilin. Tekee mieli vastata, sillä siinä esitettiin kysymys.) Tekeminen kärsii, kun sille ei voi antautua. Jutunteossa on jotain samaa kuin missä tahansa meditaatiossa: jos ei keskity juuri käsillä olevaan hetkeen, kaikki katoaa. Ennen kaikkea luovuus, koko työn käyttöaine, jää jalkoihin.
Että sitä ehkä olisi opittava sulkemaan tarpeettomat ärsykkeet pois tajunnasta silloin kun kirjoittaa, ja varata päivästä aikaa pelkälle sähköposteihin vastailemiselle. Sillä myös sähköpostikirjeenvaihto kärsii, jos toinen osapuoli on vain kolmasosan verran läsnä siinä, mitä tekee.
Loistava idea.
Mutta kyllä minä vastaan ensin siihen sähköpostiin.
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Selkoa politiikasta
Tämän kevään yksi hauskimmista työkeikoista oli Helsingin Vihreiden selkokielinen vaaliohjelma. Se on nyt verkossa luettavissa, myöhemmin tulee vielä printtiversio.
Työ oli haastavaa, sillä poliittinen kieli ei ole helppoa. Se sisältää yllättävän paljon ehdollisia lauseita, vaikka toisaalla esitetäänkin kovin yksiselitteisiä vaatimuksia. Toisaalta kielen yksinkertaistaminen voi antaa puolueesta populistisen kuvan.
Päädyin kuitenkin toteamaan, että vaaliviestinnässä selkeys on valttia. Vaaliohjelman pitää olla napakka ja asiaan pureutuva. Se ei saa leikkiä olevansa yhtään sen syvällisempi paperi kuin se on. Tarkemmat perustelut voi lukea muualta.
Vaaliohjelman pitää kertoa ytimekkäästi, mitä mieltä puolue on asioista. Se on osa poliittista kuluttajansuojaa. Äänestäjä näkee nopeasti, millaisia lippuja tämä ryhmä heiluttaa. Kun hän haluaa oppia enemmän ajattelun taustoista, hän jatkaa eteenpäin verkkosivuilla, tarkkailee puolueen kansanedustajien eduskuntakäyttäytymistä ja istuu korva/silmä kovana radion/television vaalikeskustelujen äärellä.
Sanottakoon tässä, että tulen äänestämään tänä keväänä vihreää naista, Zahra Abdullaa. Zahrankin sivuille saadaan pian selkokielistä tekstiä.
Ja vaikka itse sanonkin: ottakaa oppia, muut puolueet!
Työ oli haastavaa, sillä poliittinen kieli ei ole helppoa. Se sisältää yllättävän paljon ehdollisia lauseita, vaikka toisaalla esitetäänkin kovin yksiselitteisiä vaatimuksia. Toisaalta kielen yksinkertaistaminen voi antaa puolueesta populistisen kuvan.
Päädyin kuitenkin toteamaan, että vaaliviestinnässä selkeys on valttia. Vaaliohjelman pitää olla napakka ja asiaan pureutuva. Se ei saa leikkiä olevansa yhtään sen syvällisempi paperi kuin se on. Tarkemmat perustelut voi lukea muualta.
Vaaliohjelman pitää kertoa ytimekkäästi, mitä mieltä puolue on asioista. Se on osa poliittista kuluttajansuojaa. Äänestäjä näkee nopeasti, millaisia lippuja tämä ryhmä heiluttaa. Kun hän haluaa oppia enemmän ajattelun taustoista, hän jatkaa eteenpäin verkkosivuilla, tarkkailee puolueen kansanedustajien eduskuntakäyttäytymistä ja istuu korva/silmä kovana radion/television vaalikeskustelujen äärellä.
Sanottakoon tässä, että tulen äänestämään tänä keväänä vihreää naista, Zahra Abdullaa. Zahrankin sivuille saadaan pian selkokielistä tekstiä.
Ja vaikka itse sanonkin: ottakaa oppia, muut puolueet!
maanantai 14. helmikuuta 2011
Päivän oikea hyvä uutinen
Löytyihän se ystävänpäivän hyvä uutinen. Kettuki on valinnut Jukka-Pekka Levyn vuoden kehitysvammaiseksi taiteilijaksi. Levy asuu ja työskentelee Kirsikodissa Lieksassa.
Suuresti onnea!
Suuresti onnea!
Päivän hyvä uutinen
Ja tämä ei ole mikään uutinen, vaan blogi. Se on Hesarin blogi. Se on hyvä blogi. Sama ihminen blogittaa Suomen Kuvalehdessä. Hesarin on mielestäni parempi.
Mutta on se niin kivaa, kun joku sanoo asioita suoraan. Ja vieläpä oikein.
Mutta on se niin kivaa, kun joku sanoo asioita suoraan. Ja vieläpä oikein.
Herman viihtyisi meillä
Vietin lauantain ja sunnuntain ilman verkkoyhteyttä. Siis ilman Facebookia, ilman tätä blogia, ilman sähköpostilaatikkoja, ilman nettiuutisia. Ilman yhtään mitään. Suosittelen sitä kaikille ja eläisin loppuelämäni siten, ellei se olisi hienoisessa ristiriidassa valitsemani ammatin kanssa.
Sunnuntaiaamuna lojuin kotona ja kuuntelin radioliturgiaa Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkosta Espoon Tapiolasta, jossa minut on muuten liitetty ortodoksiseen kirkkoon ja kohta vuosi sitten avioliiton mysteerioon. Liturgiassa muuten laulettiin upea romanialainen "Pyhä Jumala" -hymni, joka on päätynyt Taizén laulukirjaan ja jota olen itse laulanut Taizé-messussa - siis luterilaisessa kirkossa! Oli hauskaa huomata, että tunnistaminen voi toimia myös tähän suuntaan. Ettei luterilaisiin palveluksiin säännöllisesti osallistuva ortodoksi vain bongaa pääsiäistropareita ja muita itäisyyksiä, vaan että lännestä tuttu voikin tulla idässä vastaan!
Kuoron ohjelmistoon myös kuului kirkon nimikkopyhälle pyhittäjä Herman Alaskalaiselle omistettu tropari, jossa Herman saa mm. seuraavia epiteettejä: "Pohjolan erämaan kilvoittelija / ja koko maailman armoitettu esirukoilija. / Oikean uskon opettaja / ja hurskauteen hyvä johdattaja." Herman toimi aktiivisesti Alaskassa ennen kuin Yhdysvallat ja Venäjä alkoivat käydä geopoliittista kiistaa tuosta strategisesti merkittävästä ja, kuten myöhemmin havaittiin, öljypitoisesta alueesta. Hermanin aikaan Alaska oli kuitenkin venäläisomistuksessa. Ankaran kaavan mukaan kilvoitellut pyhittäjäisä pisti pystyyn luostareita ja pyrki eräänlaiseen perinteisen alaskalaisen uskonnollisuuden ja kristinuskon vuoropuheluun.
Kuunteluhetkeäni eivät siivittäneet kuitenkaan uskontodialogiset mietteet tai hääherkistykset. Mietin, että raakoihin viimoihin tottunut nöyrä kilvoittelija olisi viihtynyt asunnossamme erityisen hyvin. Meillä näet vetää.
Sotienvälisenä aikana rakennetun talon eristeet falskaavat kuin viimeistä päivää. Ikkunalauta on jääkylmä, etenkin näillä kirkuvilla pakkasilla. Lattianrajassa tuulee. Sänkyyn pitää sonnustautua tuplavillasukin ja villatakein. Mietin jo pitkiä kalsareitakin yöhousujen alle.
Toisaallakin Herman tuli mieleen. Luin kampaajalla käydessäni Glorian joulunumerosta Eeva-Kaarina Arosen journalistisesti loistavaa Kenneth Greven, Kansallisbaletin taiteellisen johtajan, henkilökuvaa. Haastattelusta jäi mieleen Greven lause: "Tuote on tärkein." Tuotteella hän tarkoitti ilmeisesti baletin tekemiä (tuottamia?) produktioita.
Kyllä, minä ymmärrän, että balettitanssijat eivät elä Pyhästä Hengestä. Kyllä, minä tiedän, että Kansallisoopperan pyörittäminen vaatii raudanlujaa taloushallintoa ja ihan silkkaa voittoa tuottavaa toimintaa.
Silti soisin, että taiteellinen johtaja lakkaisi puhumasta baleteistaan tuotteina. Silloinhan minä katsojana olisin silkka kuluttaja, joka ostaa tuotteen ja on siihen tyytyväinen tai ei. Jos ei, kuluttaja on hyvä, marssii baletin toimistoon ja valittaa. Ei käy. Parempi tuote. Tämä vaihtoon.
Toivoisin, että Greve näkee tanssijoidensa tuotteet myös taiteena, joka kenties viihdyttää, puhuttelee ja muuttaa katsojia. Ehkä Herman tai vielä joku suurempi voisi mennä Kansallisoopperaan ja, jos nyt ei aivan kaataa rahanvaihtajien pöytiä, niin laittaa ne sinne, minne ne kuuluvatkin. Ja muistuttaa, että balettiesityksen tai minkä tahansa taideteoksen (-tuotteen?) hinta ja tuotto eivät ole kuin yhtä kuin sen arvo.
Sunnuntaiaamuna lojuin kotona ja kuuntelin radioliturgiaa Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkosta Espoon Tapiolasta, jossa minut on muuten liitetty ortodoksiseen kirkkoon ja kohta vuosi sitten avioliiton mysteerioon. Liturgiassa muuten laulettiin upea romanialainen "Pyhä Jumala" -hymni, joka on päätynyt Taizén laulukirjaan ja jota olen itse laulanut Taizé-messussa - siis luterilaisessa kirkossa! Oli hauskaa huomata, että tunnistaminen voi toimia myös tähän suuntaan. Ettei luterilaisiin palveluksiin säännöllisesti osallistuva ortodoksi vain bongaa pääsiäistropareita ja muita itäisyyksiä, vaan että lännestä tuttu voikin tulla idässä vastaan!
Kuoron ohjelmistoon myös kuului kirkon nimikkopyhälle pyhittäjä Herman Alaskalaiselle omistettu tropari, jossa Herman saa mm. seuraavia epiteettejä: "Pohjolan erämaan kilvoittelija / ja koko maailman armoitettu esirukoilija. / Oikean uskon opettaja / ja hurskauteen hyvä johdattaja." Herman toimi aktiivisesti Alaskassa ennen kuin Yhdysvallat ja Venäjä alkoivat käydä geopoliittista kiistaa tuosta strategisesti merkittävästä ja, kuten myöhemmin havaittiin, öljypitoisesta alueesta. Hermanin aikaan Alaska oli kuitenkin venäläisomistuksessa. Ankaran kaavan mukaan kilvoitellut pyhittäjäisä pisti pystyyn luostareita ja pyrki eräänlaiseen perinteisen alaskalaisen uskonnollisuuden ja kristinuskon vuoropuheluun.
Kuunteluhetkeäni eivät siivittäneet kuitenkaan uskontodialogiset mietteet tai hääherkistykset. Mietin, että raakoihin viimoihin tottunut nöyrä kilvoittelija olisi viihtynyt asunnossamme erityisen hyvin. Meillä näet vetää.
Sotienvälisenä aikana rakennetun talon eristeet falskaavat kuin viimeistä päivää. Ikkunalauta on jääkylmä, etenkin näillä kirkuvilla pakkasilla. Lattianrajassa tuulee. Sänkyyn pitää sonnustautua tuplavillasukin ja villatakein. Mietin jo pitkiä kalsareitakin yöhousujen alle.
Toisaallakin Herman tuli mieleen. Luin kampaajalla käydessäni Glorian joulunumerosta Eeva-Kaarina Arosen journalistisesti loistavaa Kenneth Greven, Kansallisbaletin taiteellisen johtajan, henkilökuvaa. Haastattelusta jäi mieleen Greven lause: "Tuote on tärkein." Tuotteella hän tarkoitti ilmeisesti baletin tekemiä (tuottamia?) produktioita.
Kyllä, minä ymmärrän, että balettitanssijat eivät elä Pyhästä Hengestä. Kyllä, minä tiedän, että Kansallisoopperan pyörittäminen vaatii raudanlujaa taloushallintoa ja ihan silkkaa voittoa tuottavaa toimintaa.
Silti soisin, että taiteellinen johtaja lakkaisi puhumasta baleteistaan tuotteina. Silloinhan minä katsojana olisin silkka kuluttaja, joka ostaa tuotteen ja on siihen tyytyväinen tai ei. Jos ei, kuluttaja on hyvä, marssii baletin toimistoon ja valittaa. Ei käy. Parempi tuote. Tämä vaihtoon.
Toivoisin, että Greve näkee tanssijoidensa tuotteet myös taiteena, joka kenties viihdyttää, puhuttelee ja muuttaa katsojia. Ehkä Herman tai vielä joku suurempi voisi mennä Kansallisoopperaan ja, jos nyt ei aivan kaataa rahanvaihtajien pöytiä, niin laittaa ne sinne, minne ne kuuluvatkin. Ja muistuttaa, että balettiesityksen tai minkä tahansa taideteoksen (-tuotteen?) hinta ja tuotto eivät ole kuin yhtä kuin sen arvo.
perjantai 11. helmikuuta 2011
Käsitteenmäärittelyjä
Vapaan toimittajan elämässä moni työelämästä tuttu käsite joko lakkaa olemasta tai muuttaa muotoaan.
Työpaikka kulkee aina mukana. Koskaan ei voi "lähteä töistä" ja ajatella, että palaa asiaan myöhemmin. Omassa tapauksessani teen juttuja asioista, joita muutenkin seuraisin. Niinpä raja työ- ja vapaa-ajan lukemisen, verkkoselaamisen ja keskustelujen välillä on todella hiuksenhieno. Toisaalta työpaikka voi olla niin lähellä tai kaukana kuin itse haluaa. Oma valintani on usein Lääketieteellisen tiedekunnan kirjasto, joka on kotitien toisella puolen. Vieressä on vieläpä kohtalainen lounaspaikka.
Työaika venyy. Joinakin päivinä kolmen tunnin rutistus riittää, toisina tekstiä tahkoo aamuyhdeksästä iltakuuteen ja vieläkään ei näytä tai tunnu valmiilta. Yleensä pyrin aloittamaan työt kymmeneen mennessä.
Työmäärä vaihtelee. Toiset viikot täyttyvät juttukeikoista ja kirjoittamisesta, joinakin viikkoina istuu joka päivä koneen ääreen ja toivoo, että joku jossakin vielä muistaisi minutkin. Ensi viikon kaltaisiakin on: juttuja on pinossa neljä tai viisi. Haastattelut on tehty ja enää pitäisi kirjoittaa.
Työyhteisöä ei ole, ainakaan siinä kiinteimmässä muodossaan. Omalla kohdallani se on helpotus, monille se voi olla tuskaa.
Ylityökorvauksia ei ole, koska ei ole työaikaakaan.
Työterveyshuoltoa ei ole, koska ei ole työsuhdetta.
Vuosilomia ei ole. On vain aikoja, jolloin kirjoittaa ja saa siitä rahaa ja aikoja, jolloin ei kirjoita eikä näin ollen saa rahaa.
Sairaslomaa ei ole. On vain aikoja, jolloin ei sairasta, kirjoittaa ja saa siitä rahaa ja aikoja, jolloin sairastaa, ei kirjoita eikä näin ollen saa rahaa.
Näitä vapaaksi toimittajaksi aikovan kannattaisi miettiä. Ja ottaa esimerkiksi ylimääräinen sairausvakuutus pakollisen eläkevakuutuksen oheen. Ja luoda itselleen rutiineja. Itse en juuri miettinyt, ja pikku hiljaa opettelen.
Sairastamisesta puheen ollen: elän paraikaa flunssan odotuksessa. Alkava viikonloppu voi siis mennä kuumeen pitämiseen. Siltä varalta kirjahyllyssä odottaa monia ajanviettomahdollisuuksia. Nyt matkustan puoleen hintaan, mutta sen jälkeen voin esimerkiksi alkaa katsella keltaisen auringon puolikasta. Tai sitten voin vain suostua elämään.
Toivotankin aurinkoista viikonloppua. Itse vietän sen joka tapauksessa kaukana tietoverkoista. Kotikoneemme kun lähtee katsastamaan Pariisin.
PS. Ai niin, se päivän hyvä uutinen. Olkoon se vaikka Kehitysvammaisten Tukiliiton julkaisema hallitusohjelmaesitys.
Työpaikka kulkee aina mukana. Koskaan ei voi "lähteä töistä" ja ajatella, että palaa asiaan myöhemmin. Omassa tapauksessani teen juttuja asioista, joita muutenkin seuraisin. Niinpä raja työ- ja vapaa-ajan lukemisen, verkkoselaamisen ja keskustelujen välillä on todella hiuksenhieno. Toisaalta työpaikka voi olla niin lähellä tai kaukana kuin itse haluaa. Oma valintani on usein Lääketieteellisen tiedekunnan kirjasto, joka on kotitien toisella puolen. Vieressä on vieläpä kohtalainen lounaspaikka.
Työaika venyy. Joinakin päivinä kolmen tunnin rutistus riittää, toisina tekstiä tahkoo aamuyhdeksästä iltakuuteen ja vieläkään ei näytä tai tunnu valmiilta. Yleensä pyrin aloittamaan työt kymmeneen mennessä.
Työmäärä vaihtelee. Toiset viikot täyttyvät juttukeikoista ja kirjoittamisesta, joinakin viikkoina istuu joka päivä koneen ääreen ja toivoo, että joku jossakin vielä muistaisi minutkin. Ensi viikon kaltaisiakin on: juttuja on pinossa neljä tai viisi. Haastattelut on tehty ja enää pitäisi kirjoittaa.
Työyhteisöä ei ole, ainakaan siinä kiinteimmässä muodossaan. Omalla kohdallani se on helpotus, monille se voi olla tuskaa.
Ylityökorvauksia ei ole, koska ei ole työaikaakaan.
Työterveyshuoltoa ei ole, koska ei ole työsuhdetta.
Vuosilomia ei ole. On vain aikoja, jolloin kirjoittaa ja saa siitä rahaa ja aikoja, jolloin ei kirjoita eikä näin ollen saa rahaa.
Sairaslomaa ei ole. On vain aikoja, jolloin ei sairasta, kirjoittaa ja saa siitä rahaa ja aikoja, jolloin sairastaa, ei kirjoita eikä näin ollen saa rahaa.
Näitä vapaaksi toimittajaksi aikovan kannattaisi miettiä. Ja ottaa esimerkiksi ylimääräinen sairausvakuutus pakollisen eläkevakuutuksen oheen. Ja luoda itselleen rutiineja. Itse en juuri miettinyt, ja pikku hiljaa opettelen.
Sairastamisesta puheen ollen: elän paraikaa flunssan odotuksessa. Alkava viikonloppu voi siis mennä kuumeen pitämiseen. Siltä varalta kirjahyllyssä odottaa monia ajanviettomahdollisuuksia. Nyt matkustan puoleen hintaan, mutta sen jälkeen voin esimerkiksi alkaa katsella keltaisen auringon puolikasta. Tai sitten voin vain suostua elämään.
Toivotankin aurinkoista viikonloppua. Itse vietän sen joka tapauksessa kaukana tietoverkoista. Kotikoneemme kun lähtee katsastamaan Pariisin.
PS. Ai niin, se päivän hyvä uutinen. Olkoon se vaikka Kehitysvammaisten Tukiliiton julkaisema hallitusohjelmaesitys.
Bo Carpelan 1926-2011
Bo Carpelan on kuollut.
Carpelanin teosten myötä siirryin vähitellen lastenosastolta aikuistenosastolle. Carpelanin yksityiskohtainen ja kuulas kieli opetti, että myös aikuinen voi tarkkailla maailmaa pieneltä paikalta. Sillä paikalla haluan vastedeskin yrittää olla.
Minulla on joskus tapana nähdä valveunia, tai pikemminkin uppoutua omaan mielikuvitukseeni niin että se tuntuu todellista todellisuutta todemmalta. Näin lähiaikoina Rikhardinkadun kirjaston kulmilla valveunen, jossa Bo Carpelania kannettiin paareilla pois. (Tähän asti olen luullut, että Carpelan asuu kirjastoa vastapäätä mutta kuolinuutisten mukaan hän asuikin Espoossa.) Kosketin Carpelanin kättä. Olin viimeinen, joka kosketti häntä.
Viimeksi luin "Lapsuuden". Istuin illan sohvannurkassa ja tunsin. Pidän Carpelanissa siitä, että on pakko tuntea, kun lukee.
Otavan mukaan Bo Carpelan ehti saada viimeisen teoksensa päätökseen ennen kuolemaansa. "Lehtiä syksyn arkistosta" ilmestyy elokuussa.
Ikuinen muisto!
Carpelanin teosten myötä siirryin vähitellen lastenosastolta aikuistenosastolle. Carpelanin yksityiskohtainen ja kuulas kieli opetti, että myös aikuinen voi tarkkailla maailmaa pieneltä paikalta. Sillä paikalla haluan vastedeskin yrittää olla.
Minulla on joskus tapana nähdä valveunia, tai pikemminkin uppoutua omaan mielikuvitukseeni niin että se tuntuu todellista todellisuutta todemmalta. Näin lähiaikoina Rikhardinkadun kirjaston kulmilla valveunen, jossa Bo Carpelania kannettiin paareilla pois. (Tähän asti olen luullut, että Carpelan asuu kirjastoa vastapäätä mutta kuolinuutisten mukaan hän asuikin Espoossa.) Kosketin Carpelanin kättä. Olin viimeinen, joka kosketti häntä.
Viimeksi luin "Lapsuuden". Istuin illan sohvannurkassa ja tunsin. Pidän Carpelanissa siitä, että on pakko tuntea, kun lukee.
Otavan mukaan Bo Carpelan ehti saada viimeisen teoksensa päätökseen ennen kuolemaansa. "Lehtiä syksyn arkistosta" ilmestyy elokuussa.
Ikuinen muisto!
torstai 10. helmikuuta 2011
Rajavartijan raskas työ
Hesari viettää koululaisten sanomalehtiviikkoa. Maanantain Elämä-sivut vierailivat tavallisten viitosluokkalaisten maailmassa ja kysyivät, miten ollaan suosittuja tai joudutaan suosion ulkopuolelle. Tuloksena oli karua tekstiä normaalin rajan haukansilmäisestä vartioinnista.
Jos on liian köyhä, ei ole suosittu. Jos on liian rikas, ei ole suosittu. Jos ei ole oikeanlaisia vaatteita, ei ole suosittu. Jos on liian hienoja vaatteita, ei ole suosittu. Jos ei ole sosiaalinen, ei ole suosittu. Jos on liian sosiaalinen, ei ole suosittu. Jos on musta, ei ole suosittu. Jos käyttää huivia, ei ole suosittu. Jos ei puhu suomea hyvin, ei ole suosittu. Jos puhuu suomea liian hyvin, ei ole suosittu. Jos poika käyttää tyttömäisiä vaatteita, hän ei ole suosittu. Jos tyttö käyttää poikamaisia vaatteita, hän ei ole suosittu. Jos menestyy koulussa, ei ole suosittu. Jos ei menesty koulussa, ei ole suosittu.
Eräs tyttö tiivistää: "Erilaisuudesta ei tykätä. Jos ei halua joutua epäsuosioon, kannattaa olla samanlainen kuin muut."
Juttu toi mieleeni toisenkin Helsingin Sanomien artikkelin. (Tässä vaiheessa blogia on muuten hyvä todeta, ettei kirjoittajalla ole SanomaWSOY:n yhteyksiä kuin yhden työhaastattelun ja yhden kirjoitetun lehtijutun verran. Kirjoittaja tosin seuraa aktiivisesti mm. SanomaWSOY:n lehtiä. Hänelle ei makseta siitä. Kun maksettaiisiinkin.)
Joka tapauksessa, Hesarin sunnuntaisivuilla oli pitkä ja ehkä viime aikojen tärkein juttu sikiöseulonnoista. Siinä mm. kerrottiin, että lähes 60 prosenttia Down-lasta odottavista äideistä päätyy aborttiin.
Jutussa voisi tarttua moneenkin kulmaan, kuten Hesarin kommenttiosastosta voi lukea (vaikkakin kehotan olemaan koskematta verkkokeskusteluihin edes pitkällä tikulla). Osastossa joku pohti, ettei vammaisten lasten synnyttäminen ole inhimillistä, sillä ikätoverit kiusaavat heitä todella raa'asti.
Sama argumentti nostetaan esille aina, kun keskustellaan homo- ja lesboparien mahdollisuudesta saada lapsia ja elää kokonaisena perheenä. "Eihän heidän nyt ole hyvä, vaikka sinänsä minulla ei ole mitään sitä vastaan, varsinkaan homoja vastaan, varsinkaan noin niinkuin ihmisinä, on paljon homokavereitakin, mutta kyllä niitä lapsia kiusataan rankasti koulussa."
Ollaksemme johdonmukaisia tässä yhteiskunnassa pitäisi harkita aborttia myös niiden lasten kohdalla, joiden taittovika vaatii silmälaseja ja mielenkiinto suuntautuu pikemminkin barbeihin kuin konsolipeleihin. Lisäksi huonosti suomea puhuvilta ja tummaihoisilta ihmisiltä pitäisi poistaa oikeus hankkia lapsia ja kasvattaa heitä. "Koska lapsia kuitenkin kiusattaisiin koulussa."
Sillä kiusaaminenhan on lapsen tai hänen vanhempiensa vika. He eivät asetu sille kapealle alueelle, jota pidetään tavallisena ja keskiarvoisena - niinpä heidän osansa ja, melkeinpä, oikeutettu kohtalonsa on tulla kiusatuksi.
Normaalin rajan vartijalla on kenties maailman raskain työ. Ei kerrota hänelle, että mitä todennäköisimmin hänkään ei asetu omiin kategorioihinsa. Sillä sittenhän työ vasta koville ottaisi.
Jos on liian köyhä, ei ole suosittu. Jos on liian rikas, ei ole suosittu. Jos ei ole oikeanlaisia vaatteita, ei ole suosittu. Jos on liian hienoja vaatteita, ei ole suosittu. Jos ei ole sosiaalinen, ei ole suosittu. Jos on liian sosiaalinen, ei ole suosittu. Jos on musta, ei ole suosittu. Jos käyttää huivia, ei ole suosittu. Jos ei puhu suomea hyvin, ei ole suosittu. Jos puhuu suomea liian hyvin, ei ole suosittu. Jos poika käyttää tyttömäisiä vaatteita, hän ei ole suosittu. Jos tyttö käyttää poikamaisia vaatteita, hän ei ole suosittu. Jos menestyy koulussa, ei ole suosittu. Jos ei menesty koulussa, ei ole suosittu.
Eräs tyttö tiivistää: "Erilaisuudesta ei tykätä. Jos ei halua joutua epäsuosioon, kannattaa olla samanlainen kuin muut."
Juttu toi mieleeni toisenkin Helsingin Sanomien artikkelin. (Tässä vaiheessa blogia on muuten hyvä todeta, ettei kirjoittajalla ole SanomaWSOY:n yhteyksiä kuin yhden työhaastattelun ja yhden kirjoitetun lehtijutun verran. Kirjoittaja tosin seuraa aktiivisesti mm. SanomaWSOY:n lehtiä. Hänelle ei makseta siitä. Kun maksettaiisiinkin.)
Joka tapauksessa, Hesarin sunnuntaisivuilla oli pitkä ja ehkä viime aikojen tärkein juttu sikiöseulonnoista. Siinä mm. kerrottiin, että lähes 60 prosenttia Down-lasta odottavista äideistä päätyy aborttiin.
Jutussa voisi tarttua moneenkin kulmaan, kuten Hesarin kommenttiosastosta voi lukea (vaikkakin kehotan olemaan koskematta verkkokeskusteluihin edes pitkällä tikulla). Osastossa joku pohti, ettei vammaisten lasten synnyttäminen ole inhimillistä, sillä ikätoverit kiusaavat heitä todella raa'asti.
Sama argumentti nostetaan esille aina, kun keskustellaan homo- ja lesboparien mahdollisuudesta saada lapsia ja elää kokonaisena perheenä. "Eihän heidän nyt ole hyvä, vaikka sinänsä minulla ei ole mitään sitä vastaan, varsinkaan homoja vastaan, varsinkaan noin niinkuin ihmisinä, on paljon homokavereitakin, mutta kyllä niitä lapsia kiusataan rankasti koulussa."
Ollaksemme johdonmukaisia tässä yhteiskunnassa pitäisi harkita aborttia myös niiden lasten kohdalla, joiden taittovika vaatii silmälaseja ja mielenkiinto suuntautuu pikemminkin barbeihin kuin konsolipeleihin. Lisäksi huonosti suomea puhuvilta ja tummaihoisilta ihmisiltä pitäisi poistaa oikeus hankkia lapsia ja kasvattaa heitä. "Koska lapsia kuitenkin kiusattaisiin koulussa."
Sillä kiusaaminenhan on lapsen tai hänen vanhempiensa vika. He eivät asetu sille kapealle alueelle, jota pidetään tavallisena ja keskiarvoisena - niinpä heidän osansa ja, melkeinpä, oikeutettu kohtalonsa on tulla kiusatuksi.
Normaalin rajan vartijalla on kenties maailman raskain työ. Ei kerrota hänelle, että mitä todennäköisimmin hänkään ei asetu omiin kategorioihinsa. Sillä sittenhän työ vasta koville ottaisi.
Työskentelen päiväni vapaana toimittajana ja tekstityöläisenä.
Juttujani voi lukea esimerkiksi Tukiviestistä, Kirkosta & Kaupungista ja Voimasta.
Sana "vapaa" on jossain määrin hämäävä. Vaikka olenkin vapaa valitsemaan aiheeni, näkökulmani, haastateltavani ja työaikani, en voi kirjoittaa mistä tahansa, milloin tahansa, missä tahansa.
Tämä blogi voisi olla se "missä tahansa".
Tulen tehneeksi paljon juttuja teologiasta, kirjallisuudesta ja kehitysvammaisuudesta. Sillä saattaa olla vaikutuksensa myös tämän blogin sisältöihin.
Seuraan myös muita kirjoittajia, verkossa ja sen ulkopuolella. Esimerkiksi tästä minulla olisi paljonkin sanottavaa, mutta hillitsen itseni.
Yritän myös löytää päivittäin yhden hyvän uutisen, vaikka se onkin haastavaa.Tänään se tulee Thaimaasta: uusi lentoyhtiö alkaa palkata transseksuaalisia työntekijöitä.
Juttujani voi lukea esimerkiksi Tukiviestistä, Kirkosta & Kaupungista ja Voimasta.
Sana "vapaa" on jossain määrin hämäävä. Vaikka olenkin vapaa valitsemaan aiheeni, näkökulmani, haastateltavani ja työaikani, en voi kirjoittaa mistä tahansa, milloin tahansa, missä tahansa.
Tämä blogi voisi olla se "missä tahansa".
Tulen tehneeksi paljon juttuja teologiasta, kirjallisuudesta ja kehitysvammaisuudesta. Sillä saattaa olla vaikutuksensa myös tämän blogin sisältöihin.
Seuraan myös muita kirjoittajia, verkossa ja sen ulkopuolella. Esimerkiksi tästä minulla olisi paljonkin sanottavaa, mutta hillitsen itseni.
Yritän myös löytää päivittäin yhden hyvän uutisen, vaikka se onkin haastavaa.Tänään se tulee Thaimaasta: uusi lentoyhtiö alkaa palkata transseksuaalisia työntekijöitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)