Bo Carpelan on kuollut.
Carpelanin teosten myötä siirryin vähitellen lastenosastolta aikuistenosastolle. Carpelanin yksityiskohtainen ja kuulas kieli opetti, että myös aikuinen voi tarkkailla maailmaa pieneltä paikalta. Sillä paikalla haluan vastedeskin yrittää olla.
Minulla on joskus tapana nähdä valveunia, tai pikemminkin uppoutua omaan mielikuvitukseeni niin että se tuntuu todellista todellisuutta todemmalta. Näin lähiaikoina Rikhardinkadun kirjaston kulmilla valveunen, jossa Bo Carpelania kannettiin paareilla pois. (Tähän asti olen luullut, että Carpelan asuu kirjastoa vastapäätä mutta kuolinuutisten mukaan hän asuikin Espoossa.) Kosketin Carpelanin kättä. Olin viimeinen, joka kosketti häntä.
Viimeksi luin "Lapsuuden". Istuin illan sohvannurkassa ja tunsin. Pidän Carpelanissa siitä, että on pakko tuntea, kun lukee.
Otavan mukaan Bo Carpelan ehti saada viimeisen teoksensa päätökseen ennen kuolemaansa. "Lehtiä syksyn arkistosta" ilmestyy elokuussa.
Ikuinen muisto!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti